Talli elämää

[Dimma]

Talli elämää- osio kertoo Dimman tallilla tapahtuvista juonenkäänteistä myös tallin ulkopuolella tapahtuvista asioista.
Sekalaista meininkiä ja muutakin kuin pelkkää hevostelua. Lukea saa omalla vastuulla.

[Dimma]

Älä koskaan katso taaksesi, jos et oikeasti halua nähdä mitä siellä on.

Osa 1

Dimman kertomaa :

Käperryn tiukemmin Mikaelin viereen. Tuuli teki tepposet aina joskus ja pelkällä topilla varustautuminen tiesi kylmiä väreitä selkäpiissä näinä hetkinä.
"Paleletko?" Tummatukkainen mies kysäisee laittaen kätensä ympärilleni.
Nyökkään, mutta ääneen en sano mitään.
"Meidän pitäis varmaan jo palata sitten takaisin." Mikael mumisee jotain ja tyrkkii minua hellästi ylöspäin. "Muut katsoo pahalla jos tuon sut takaisin jääkalikkana. Mun piti pitää susta huolta. Linnea nirhaa mut muuten."
Naurahdan keveästi ja nousen maasta hissukseen ylös. Käännyn katsomaan miehen silmiin hymyillen.
"Kiitos...En tiennyt että tiedät näinkin paljon Peitsisaaren karmeasta historiasta. Edes minä en tiennyt."
Mikael paljastaa valkean hammasrivistönsä ja hymyilee.
"Minäkin kuulin siitä vastikään kylällä hilluessani. Taikauskoista porukkaa...mutta ajattelin että sä tykkäisit. Vähän sivuhyppy arjen stressistä oli käydä täällä."
Vilkaisen viimeisen kerran taakseni. Pienen lammen ympärillä lensi sudenkorento ja kauempana kukkui jossain käki. Missään ei näkyn...


"...Näetkö nuo rauniot tuolla lammen toisella puolella? Kerrotaan että siellä asui ennen eräs mies, joka joi aivan liian paljon..."


Käännyn kokonaan ympäri ja valahdan polvilleni maahan.


"...Hänestä muuttui väkivaltainen ja hän satutti jokaista vastaantulevaa ihmistä..."


Muistikuvat viuhahtelevat päässäni tiheään tahtiin. Kylmät väreet kulkevat hitaasti käsivarsiani pitkin, mutta se ei johtunut enää kylmästä.


"...Hänet surmattiin, mutta sanotaan että kaikki ketkä näkevät hänen haamunsa joutuvat onnettomuuteen..."[/i]


Silmäni vettyvät kun näen tumman hahmon lähestyvän meitä lujaa puiden siimeksestä. Ponit hermostuvat ja Mikael kääntyy ihmettelemään minua.


"...mutta sehän on vain lorua. Tuskin sitä edes on täällä tapahtunut. Jos se on totta, että niin onkin tapahtunut,hän on jo..."


Mikael kutsuu minua nimellä, mutta en nyt osaa välittää siitä. Minä juoksen ponien luokse puristaen niiden ohjista. Sydämeni hakkaa lujaa.


"...kuollut."

Juuri kun luulen tumman hahmon syöksähtävän ulos puiden suojista aurinko katoaa tummien pilvien taakse ja hevosetkin rauhoittuvat. Tummaa olentoa ei näkynyt enää missään. Katselen ympärilleni kuin odottaen jonkun sarjamurhaajan hypähtävän pusikosta millä sekunnilla hyvänsä.
"Dimma!" Mikaelin hämillään oleva ääni saa minut rauhoittumaan ja palaamaan maanpinnalle. "Mitä sinä näit? Mitä tapahtui?"
Kokoan ajatuksiani vauhdilla ja kiipeän Innan satulaan.
"Luulin...Pelkäsin...En mitään. Kaikki on hyvin nyt." valehtelen. Mies pitäisi minua seonneena, jos kertoisin nähneeni Hänet. Kummituksen. Ehkä hän pitkin jo.
Mikael katsoo minua vähän aikaa, mutta tajuaa etten kertoisi mitään ja kapuaa itsekin ratsunsa selkään.
"Meidän on parasta palata reippaasti. Kohta alkaa varmaan satamaan."

*** ***

Linnean kertomaa :

Katselen taivaalle uhkaavasti kertyviä pilviä. Vastahan aurinko paistoi.
Pian Dimma ja Mikael palailevat ratsastusreissultaan ja vilkutan heille hymyillen. Oli mies keksinyt hyvän tavan saada Dimmakin irti työstään. Ratsastusretki Peitsisaaren reunamille tekisi varmasti hänelle hyvää. Mikael oli vieläpä luvannut kertoa hänelle jotain kauhujorinoita mitä oli joskus menneisyydessä ehkä tapahtunut. Siitä ystäväni pitäisi. Jännitys ja kauhu. Sitä Dimma rakasti, kun pystyi vain kuuntelemaan. Mielenkiintoista jopa minunkin mielestäni.

Menen iloisesti heitä vastaan, mutta yllätykseksi he eivät vaikutakaan iloisilta. Päinvastoin. Oliko heille tullut riita jostain?
"Linnea kiltti." Dimma aloittaa laskeutuen alas kullanvärisen poninsa selästä. "Voitko millään hoitaa tätä loppuun. Oon aivan jäässä ja mun pitää päästä lämpimään."
Nyökkään ja suostun tietenkin. Heti myönnyttyäni tallin omistajatar antaa ohjat minulle ja juoksee kotiinsa. Katson Mikaelia ihmeissäni, mutta hänkin vain kohauttaa hartioitaan pöllämystyneenä.

Hoidan Golden Coinin loppuun pyyntöjen mukaisesti ja sitten kipaisenkin Dimman asunnolle päin. Koputan oveen ja astun sisään.
Nähdessäni ystäväni huopien alle kääriytyneenä riennän hänen luokseen.
"Et kai sä nyt sentään vilustunut sillä matkalla? Mike lupas tuoda sut kotiin terveenä."
"Ei se sitä ole." Dim vastaa hennolla äänellä.
"Oot ihan kalpeekin." kosketan naisen otsaa, mutta terveeltä hän tuntuu. Ei kuumetta. "Mitä ihmettä se teki sulle siellä?"
Vihdoin Dimma nousee ylös sohvaltaan.
"Ei mitään pahaa. Näin siellä vaan jotain..." näen kuinka kyyneleet kihoavat hänen silmiinsä. Hän kävelee luokseni ja istuutuu vierelleni. "Se kuulostaa tyhmältä. Järjettömältä, mutta en ole koskaan. Koskaan pelännyt mitään näin paljon. Se mitä Mikael kertoi sai mun aivot varmaan sitten ihan sekaisin, mutta mä pelkäsin. Mä oikeesti pelkäsin ja ilmeisesti pelkään vieläkin." katson suoraan hänen sinisiin silmiinsä ja tiedän hänen puhuvan totta, mutta mielikuvitus osasi olla joskus tosi suuressa asiassa. Varsinkin jos mies oli kertonut jotain kauhu skenaarioita.
"Mitä sä sitten näit?" kysäisen hieman itsekin jännittyneenä.
"Kummituksen." Dimma sanoo ja kävelee reippain askelin huoneeseensa laittaen ovensa kiinni.

Kävelen, osittain hölkkään takaisin tallille. William ja Mikael juttelivat tyytyväisinä toisilleen jostain, mutta hiljenevät heti kun astun sisälle.
"Mitä sä kerroit Dimmalle?" kävelen pikaisesti toisen sinisilmäisen luokse. "Sen piti piristää, ei pelottaa sitä."
Mikael vakuutteli ettei Dimma ainakaan silloin vaikuttanut pelokkaalta ja hän oli jopa kiittänyt häntä tarinasta. Vasta myöhemmin ystävääni iski jotain ja hänen käytöksensä muuttui.
"Kai Dim on okei?" William puuttuu puheeseen huolestuneena.
"Fyysisesti juu. Henkisesti ei. Se sanoo nähneensä jonkun kummituksen siellä."
"Ei kummituksia ole olem..." Will yrittää jatkaa, mutta keskeytän sen tylysti.
"Ehkä ei, mutta sen verran minä Dimmankin tunnen ettei hän vähästä säikähdä. Ja jotain hän näki, jos hän tuohon kuntoon meni. Siitä en sitten tiedä oliko se kummitus, mutta jotain se silti oli. Hän on järkevä ja yksi rohkeimmista tuntemistani ihmisistä...Jokin sai hänet suunniltaan."

[Mikael]

Tunteet pelissä -Vikatikkikö?

Talutan Wistlan karsinaansa. Dimma oli koko syksyn auttanut minua pelkoni voittamisessa ja aika lailla oltiin onnistuttu. Riisun tammalta varusteet ja heitän ne satulahuoneeseen palaten takaisin suuren puoliverisen luokse. Se katsoi minua höppänästi karsinoiden kaltereiden välistä ja virnistän sille.
"Sä sitten osallistut siihen tulevaan estekilpailuun", innokas ääni sanoo saapuessaan sisälle talliin. "Oot edistynyt niin upeasti."
"Katsotaan katsotaan. Ehkä mä osallistun." vastaan hymyillen.
Nainen kävelee eteeni katsoen minua tuimasti, mutta hymyillen samalla.
"Varmasti hei osallistut."
"Ehkä", vastaan taas naurahtaen.
"Hei. Nyt sä lupaat mulle että sä osallistut siihen." Dimma katsoo minua silmiin odottavasti.
"No mä lupaan harkita asiaa vakavasti", myönnyn lopulta, mutta ilmeisesti sekään ei ollut tarpeeksi.
"Mikael!" brunette ärähtää leikillä.
"Okei, okei. Mä lupaan osallistua siihen" lupaan virnuillen sinisilmäiselle leidille.

Samassa William astuu sisälle talliin ja tervehdimme molemmat häntä. Olimme ystävystyneet jotenkin elokuun aikana, mutta yhä välissämme oli jotain. Yhteinen ihastus, jota me molemmat havittelimme. Olin ilmeisesti änkenyt apajille, ja miehet eivät tunnetusti tykkää sellaisesta. Noh, kukapa tykkäisi.
Mies kävelee reippaasti Dimman eteen hymyillen tuota karskia miehekästä hymyään.
"Zackilla on kylällä pienet pirskeet illalla. Haluaisitkos tulla seuralaisekseni sinne?" Will vilkaisee minua hahhaa-ilmeellään, joka saa minut vain pyöräyttämään silmiään.
Dimma miettii hetken ja myöntävän vastauksen jälkeen itselleni tuli vähän harmillinen olo. Olin suunnitellut jotain myös illaksi...
"Nähdään sitten. Sain työt tehtyä, joten nähdään sitten bileissä." William huikkaa voitonriemuisena.

Olen kävelemässä pois tallista, kunnes keksin.
"Hei, Dims." katsahdan tallin omistajaan toiveikkaana. "Haluaisin näyttää sinulle jotain. Löysin maastoillessa tosi kivan lätäkön. Siinä päällä oli kaunis pikku kivisilta. Naiset kun tuppaavat tykkäämään tuollaisista maagisista paikoista niin haluaisit varmaan nähdä sen?"
Dimma naurahtaa mieleikkäästi.
"Jos käydään äkkiä että ehdin sitten kohta Zackin luo..."
Nyökkään ja pian olemme autolla menossa kohti tarkoittamaani paikkaa.

Perille päästyämme nainen henkäisee ihastuksesta, kuten arvelinkin. Lammikko oli hyvin soma, jopa omasta mielestäni.
"Mä en tiennyt yhtään että se voisi oikeasti olla näin kaunis", Dimma hymyilee ihastuksissaan. Samalla hän vilkaisee minuun kiitollisena. Tiesin että hän tykkäisi.
Katselemme paikkaa aika kauan ja tutkimme lähiympäristötkin vastaisten varalta. Kuitenkin kellokin on olemassa ja seuralaiseni muistaa vilkaista sitä.
"Mikael. Voidaanko nyt mennä. Mun pitää ehtiä ajoissa sinne. Sä tiedät että mun pitää..."
Vastaan myöntyvästi, mutta harmillisesti ja lähdemme kävelemään autoni suuntaan.
Lammen kohdalla henkäisen syvään ja kerään kaiken rohkeuteni. Jos ei nyt niin milloin. Bailuissa kun sattui valitettavasti aina tapahtumaan ja Will ei saisi olla ensimmäinen...

Nappaan kiinni edellä kävelevän naisen kädestä ja pyöräytän hänet ympäri. Dimma katsoo ihmeissään suoraan silmiini, mutta ei sano mitään. Siinä tuli tilaisuuteni. Tuijotan himoitsevasti naisen silmiä ja painen huuleni varovaisesti hänen lämpimiä huuliaan vasten. Dim meinaa vetäytyä kauemmas, mutta lähes vaistomaisesti tiukennan otettani hänen vyötäröllään. Hän vastaa suudelmaan varovaisesti, eikä ole lainkaan varma tilanteesta.

Astun askeleen taaksepäin muuttaessani asentoa, mutta ilmeisesti se oli vikatikki, sillä pian tunnen kaatuvani selälläni lammikkoon Dimma perässäni.
"Perkele, Mikael." nainen ähisee noustessaan seisomaan, mutta minä teen jotain mitä hän ei olisi ikinä odottanut : aloin nauramaan. Tilanne ei ollut ehkä semmoinen, mutta jostain syystä aloin nauramaan ihan hirveästi. Dimma katsoo minua nauraen ja roiskuttaa vettä päälleni. Alan kävelemään kohti vedenroiskuttajaa ja pian nappaan taas kiinni hänen vyötäisiltään nauraen ja nostaen hänet ilmaan.
"Ihan kuin mä en olis ollut tarpeeks märkä", naurahdan ja lasken naisen takaisin veteen suudellen häntä uudestaan. Laitan kämmeneni hänen takaraivolleen ja annan tälläkertaa tunteitteni vain viedä...oli seuraukset mitkä tahansa.

Ilta alkoi hämärtymään ja älysimme että vieläkin makoilimme rannalla vierekkäin. Hyvä muistisena Dimma äkkää unohtamansa asian.
"Ei, ei ei." hän vilkaisee kelloa tuskissaan. "Bileet on kestänyt jo pari tuntia. Mä en kerkeä sinne enää"

Tälläkertaa minun on pakko viedä nainen takaisin kotiinsa. Tunnelma oli jo muutenkin kaikonnut.
Astumme ulos autosta tallin pihalla, mutta siellä seisoo ongelma. Kirjaimellisesti. William.
Hän kävelee näreissään Dimman luokse.
"Mä odotin sua monta tuntia ja ihmettelin oikeasti että minne sä olit mennyt ja tulet takaisin TON kanssa", hän vilkaisee vihaisena minuun.
"Mikael halusi näyttää mulle yhden kiinnostavan paikan ja mä en huomannut kuinka aika venähti." nainen yrittää...
"Mikael sitä ja Mikael tätä. Milloin sä oikeasti voit vaikka unohtaa sen ja miettiä jotain muutakin. Sä lupasit. Linnea oli onneksi seuranani, mutta sinä lupasit."
"Will", Dimma aloittaa. "Anteeksi. Mä olisin oikeasti halunnut tulla sinne..."
"Ääh." mies keskeyttää vihaisena. "Antaa olla."

William kävelee reippaasti oman autonsa luo ja kaasuttaa pihasta reippaasti pois. Dimma vilkaisee minua epätoivoisella ilmeellä ja lähtee kävelemään kotiaan kohti.
Ehkä tämä sittenkään ei mennyt aivan niin kuin piti.

[Linnea]

Yllätyksiä täynnä. Me tulemme kaipaamaan sinua...


Tallilla oli taas samanlainen päivä. Mikael, minä, William, Scarlett ja Dimma siivosimme karsinoita tai lakaisimme lattioita. Oli hiljaista kun hevosetkin saivat nauttia syysilmastaan ulkona. Tuntui väsyneeltä kun eilen olin nukkunut niin huonosti. William oli taas ärtynyt jostain syystä Mikaelille ja Dimmalle, josta voi jotain itsekin arvuutella ja myös itse Dim oli käyttäytynyt oudosti, vaikka hänestä oli tullut läheisempi Mikaelin kanssa. Scarlett taisi olla ainoa ketä hymyssä suin lakaisi lattiaa ja jutteli kaikille muiden vain mumistessa jotain vastaukseksi. Joo, ihan normi tallipäivä taas.
Yllättäen kuitenkin joku tummatukkainen mies, punaisessa paidassaan kävelee sisälle talliin saaden kaikki hereille...nykyisyyteen.
Mies virnistää ja ryntää halaamaan Dimmaa tyytyväisen näköisenä. Me muut vilkuilemme toisiamme kohautellen olkapäitämme. Oliko Dim iskenyt taas jonkun miehen?

-Carahan se siinä! Mies päästää tallin omistajan irti otteestaan ja hymyilee naiselle kuin kultakimpaleen löytäneenä. -Mä löysin sen. Mä sanoin että mä löytäisin ja mä löysinkin. Susta tulee vielä jotain!
Kaikki katsovat miestä kummastuneina -paitsi Dimma, joka hymyili miehelle yhtä säteilevänä, kunnes mies sanoi vikan lauseensa. Se sai bruneten hymyn hyytymään.
-Mä en tiedä voinko mä enää... Dim sopertaa miehelle purren huultaan. -Siitä on jo niin kauan.
-Kaikki on jo valmiina. Voidaan jo huomenna lähteä, Punapaitainen sanoo. -Tämä oli sun unelmas.
Dimma pysyy hiljaa.
-Okei, mä tuun huomenna uudestaan. Voit joko tulla mukaan tai jäädä. Pakkaa tavarat kuitenkin valmiiksi jos aiot tulla, mies sanoo hyvästellen naisen ja lähtien tallista pois.


Miehen lähdettyä kaikki ovat aivan hiljaa.
-Pakkaa? Kysäisen tiputtaen luudan maahan ja rynnäten ystäväni eteen.
-Joo, se on mun yks tuttu joka lupas etsiä mulle tallia Englannista, koska silloin mä vielä halusin sinne niin paljon. Nyt mä en tiedä. Mulla on jo oma tallikin... Dim mumisee kuin maansa myyneenä.
-Englantiin? Mikael puuttuu puheeseen ja katsoo ihastustaan silmät pyöreinä. -Et kai sä sinne aio lähteä?
Sletti ja Will tyytyvät katsomaan sivusta, sillä he eivät olleet täysin varmoja, mitä juuri tapahtui.
-Mä en tiedä! Dimma huudahtaa ja ryntää ulos tallista.

Katsomme toisiamme silmiin ihmeissämme.
-Cara? Will vihdoin saa sanan suustaan. -Miksi se mies kutsui sitä sillä nimellä?
-Ettekö tiedä? On minun vuoroni katsoa muita hämmästyneenä. -Se on Dimman oikea nimi. Dimma on enemmän sellainen lempinimi, mutta kaikki kutsuu sitä sillä.

Annan muiden jäädä ihmettelemään kaikkea tapahtunutta kun itse juoksen ystäväni perään, joka istui oman talonsa terassilla nojaten käsivarteensa.
-Dim, aloitan.
-Neela, Dimma jatkaa. -Ei sun tartte sanoa mitään.
Pyöritän päätäni ja hypähdän naisen viereen istumaan.
-Tarvii, huokaisen. -Mikset sä ole kertonut mulle tästä mitään?
-Koska mä luulin ettei sitä päivää tulisi. Mä luulin...
Olemme molemmat hetken vaiti.

-Entä tämä paikka, minä, hevoset ja... Mikael? kysäisen katsomatta naista ollenkaan.
-Jos mä menen talli jää sun harteille. Otan vain Ballen mukaan, se on mun rakkain nelijalkainen. Mikaelista mä en tiedä. Se sotki asiat tosi pahasti. Silloin kun Zackilla oli ne bileet. Kaikki meni sinä päivänä päin mäntyä. Mä en tiedä mitä mä ajattelisin kaikesta...
-Haluutko puhuu siitä mitä sinä päivänä tapahtui? kysyn ja katson ystävääni silmiin. -Mä kun luulin että se oli hyvä päivä. Slettikin sai jotain draamaa Zackin kanssa aikaan...
-En mä, Dimma naurahtaa jälkimmäiselle lauseelleni.
-Minä kyllä pystyn hoitamaan tallia, mutta sä et saa jäädä sinne Englantiin ainiaaksi ja sun pitää tulla moikkaamaan meitä aina kun voit.
-Sä oot sitä mieltä että voin mennä? Dimma katsoo minua kysyvästi.
-Joo. Voithan sä kokeilla millaista siellä on ja tulla takas jos et tykkää. Täällä me odotetaan sua. Ainakin mä, hymyilen ja tökkään vieressä istujaani kevyesti olkapäähän.
-Sä oot kyllä mahtava tyyppi, Dimma rutistaa minua naurahtaen. -Ehkä sä oot oikeessa. Mä lähden, mutta vain kokeilemaan millaista siellä on. Ehkä se on paras ratkaisu tässä tilanteessa, nainen hymyilee ja menee kotiinsa pakkaamaan tavaroitaan.

Kävelen takaisin sisälle talliin, jossa kolmikko odottaa sanomisiani.
-Se lähtee, sanon ja otan luudan takaisin käteeni.
-Mitä?! Mikael ryntää luokseni ja tuijottaa silmiini. -Eihän se voi...
Nappaan miehen kädestä kiinni ja talutan hänet ulos.
-Mä en tiedä mitä silloin Zackin bileiltana tapahtui sun ja Dimman välillä. Tämä oli kuitenkin paras ratkaisu hänelle.
-Mutta rakastan häntä, enkä halua menettää sitä, Mikael painottaa lausettaan. -En nyt.
-Se tulee vielä takaisin. Se vaan kokeilee millaista siellä on.
-Linnea! Entäs jos se tykkää olla siellä ja jää sinne. Sitä ei voi tietää.
-Jos sä rakastat sitä oikeasti niin sä annat sen lähteä! Se on sen unelma ja nyt sä voit näyttää sille että sä välität siitä. Tuet sitä. Ja mä tiedän että se tulee takaisin. Ehkä se tykkää Englannista, mutta sen koti on aina täällä Suomessa. Sen sydän kuuluu tänne. Se tulee takaisin.
Mikael hengittää syvään ja nojaa tallin seinää vasten.
-Mä en vaan haluaisi että meidän suhde on tälläisella saralla juuri kun se lähtee. Tätä ei hoida nopeasti, mutta tämä on liian huono hetki lähtemiselle.
-Mene juttelemaan Dimmalle. Kerro että sä välität siitä.., sanon ja lähden takaisin talliin